”Sopimus on koko ajan katkolla. Jos olet huono, et saa töitä. Kilpaurheilussa asiat ovat aika yksinkertaisia. Joukkueella on yhteinen tavoite, jota kohden edetään projektimaisesti. Jokainen sitoutuu päämäärään sataprosenttisesti.  

Vaikka kilpaurheilun maailma on kova, ketään ei voi polkea jalkoihin. Täytyy mennä yhteistyössä eteenpäin, koska joukkue on juuri niin heikko kuin sen heikon lenkki. Kaikki pyrkivät kehittymään yksilöinä ja joukkueena jatkuvasti, ja tässä auttaa välitön palaute niin työkavereillekin kuin itsellekin. Ei-toivottua toimintaa ei katsota sormien läpi. Peiliin saa ja joutuu katsomaan loputtomasti. Yksinäinen susi ja omaan pussiin pelaaja ei pärjää.

Uskon, että kilpaurheilua tarvitaan, koska tarvitsemme ihmisiä, jotka tavoittelevat korkeita ja ylittävät itsensä äärirajoille puskien.   Työelämä voisi ottaa opiksi siitä, miten kilpaurheilussa rakennetaan vahva yhteisö niin pelaajien eli työntekijöiden kuin fanien eli asiakkaiden kesken. Pelaajien yhteisöä vahvistetaan analysoimalla tarkasti jokaisen suoritus ja sen vaikutus joukkueeseen.  

Kun tulosta tulee, se ruokkii itseään. Oman joukkueen erinomaisuudesta tulee vallitseva totuus ja joukkueesta voittava. Urheilussa tapahtuu myös yllättäviä sankaritarinoita, kun jokin joukkue tekee odottamattomia. Tämä lumipalloefekti on mahdollinen myös yrityksissä ja organisaatioissa, jos sitä vahvistetaan.  

Jalkapallokentillä on nähty, miten lumipalloefekti toimii käytännössä. Islannissa tehtiin päätös tulla jalkapallomaaksi ja aloitettiin systemaattinen toiminta: rakennettiin valtava määrä kenttiä ja halleja ja laadukas valmennusjärjestelmä. Ruotsissa päätettiin jo 1920-luvulla tehdä jalkapallosta kansakunnan liima. Suomessa yhteiskunta ei ole panostanut jalkapalloon siinä määrin kuin voittaminen edellyttäisi.

Toivoisin urheilun olevan enemmän osa jokapäiväistä elämää. Nuorisourheilun harjoituskulttuurin uudistaminen on iso tekijä.

Urheilevien lasten vanhemmat ovat vapaa-ajallaan erittäin kuormitettuja taksikuskeja. Meidän tulisi yhdistää koulunkäynti ja urheilu, niin että harjoitukset hoidettaisiin koulun lähellä koulupäivän aikana ja sen jälkeen. Tällöin nuorillekin vapautuisi enemmän aikaa kavereille, läksyille ja levolle. Miksei voisi olla myös eri urheilulajeille omat koulunsa, jossa harjoitusolosuhteet olisivat priimaa?  

Parhaimmillaan kilpaurheilu kohottaa kansan optimismia. Yrityksiin ja organisaatioihin voisi tuoda kilpaurheilijoiden loputtoman uskon tulevaisuuteen, vaikka asiat tässä hetkessä näyttäisivät kuinka synkiltä.  

Onni yleensä suosii niitä, jotka jaksavat sinnikkäästi uskoa ja ponnistella päämääränsä eteen.”  

Teksti: Eeva-Kaisa Tarkkonen
Kuva: Vesa Laitinen

Artikkeli on julkaistu Ekonomi-lehdessä 3/2019.

Lue lisää:
Antero Vartia on päättänyt taistella hyvän puolella
Arto O. Salonen: ”Janoamme elämänlaatua”
Reijo Mäki : ”Ekonomin koulutus ei paljoakaan muuttanut maailmankuvaani”