Työ- ja elinkeinoministeriön arvion mukaan vuonna 2018 jopa 18 000 työpaikkaa olisi jäänyt syntymättä, koska sopivaa osaajaa ei löytynyt. Haaste on suuri, mutta olen pettynyt sekä ratkaisuista käytävään julkiseen keskusteluun että itse ratkaisuihin.
Käytössämme on paljon ainakin valistuneita näkemyksiä siitä minkälaista osaamista tulevaisuudessa tarvitaan. Arvioissa toistuvat jopa radikaalisti muuttuvat osaamistarpeet sekä laaja- ja monialaisen ymmärryksen tärkeys. Ei vähiten siksi, että työn murroksen myötä tarpeet liikkua työtehtävistä ja aloilta toisille vain korostuu. Julkinen keskustelu ennakointitiedon pohjalta on kuitenkin mielestäni jäänyt lähes olemattomaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö on jo lähettänyt korkeakouluille ehdotukset siitä, mille koulutusaloille ja kuinka paljon halutaan lisää tutkintoja kohti vuotta 2030. Tavoite on, että tuohon mennessä korkeasti koulutettujen osuus ikäluokasta olisi (vähintään?) 50 %. Korkeakoulut ovat ehdotukseen myös vastanneet. Jos minulta joku kysyisi mihin osaamistarpeiden ennakointitietoon nyt esillä olevat tutkintoluvut perustuvat, en osaisi vastata. Yle uutisoi aiheesta vastikään, ja käytti jo otsikossaan sanaa ’tutkintotalkoot’. Se ei yllätä lainkaan.
Keskustelu koulutustason kasvattamisesta kohti vuotta 2030 näyttäytyy minulle vain tutkintotaulukoilta ministeriön ja korkeakoulujen välillä. Tämän seurauksena toki syntyy mielipidekirjoituksia siitä minkä alan koulutusta ei saa tai pitää lisätä. Keinovalikoimamme koulutustason nostoon tuntuu koostuvan mekaanisesti nykyisistä koulutusaloista ja meille tutuista tutkinnoista. Kuviossa korkeakoulut asettuvat myös herkästi toisiaan vastaan kilpailemaan kaikesta, kun päinvastoin lisääntyvät tehtävät pitäisi Suomen kokoisessa maassa hoitaa yhteistyössä. Osaamisemme kannalta elintärkeä työurien aikaisen jatkuvan oppimisen uudistuskin vaikuttaa kulkevan aivan erillään koulutustasokeskustelusta.
Pitää syntyä uutta osaamista, ei vain nykyisen lisäämistä
Haaste on suuri ja vastuu samaten. Vaikka koulutustasoa mitattaisiinkin tutkintotilastoilla, ei todellakaan ole aivan sama minkälaisia tutkintoja lisäämme ja mihin näin ollen myös verorahoja suuntaamme. Mielestäni olisi selkeästi ennakointitiedon avulla päätettävä, mitä osaamista erityisesti haluamme vahvistaa, ja vasta sen jälkeen minkälaisilla tutkinnoilla, tutkintojen sisällöillä, tutkintojen yhdistelmillä ja muilla jatkuvan oppimisen tavoilla sellaista työmarkkinoille saadaan.
Tavoitteena on mielestäni oltava, että nykyisten koulutusalojen ja tutkintonimikkeiden sisällä syntyy uutta osaamista ja laajempaa variaatiota valmistuvien osaamisessa ja uranäkymissä. Ei ole uskottavaa puhua työn murroksesta ja suurista muutoksista osaamistarpeissa ja samalla ratkoa ongelmaa tutuilla keinoilla, skaalaamalla nykyistä tekemistä entistä huomattavasti isommalle joukolle. Vastuuta pitää kantaa myös valmistuvien työllistymisestä! Korkeakouluille on luotava siis selkeät kannusteet luoda esimerkiksi alojen välisiä ja korkeakoulujen yhteisiä avauksia aivan uusillekin tutkintonimikerajat ylittäville osaamisalueille.
Lisäksi opetusmenetelmien puolella on paljon tehtävää, esimerkiksi digitalisaation hyödyntämisessä joustavuuden, avoimuuden ja saavutettavuuden lisäämiseksi. Koulutuksen sisällöllinen ja opetusmenetelmien kehittäminen ei ole mitään sivulauseessa käsiteltävää pikkupuuhaa! Finanssialaa käytetään usein esimerkkinä, mutta on myös muita aloja, joilla osaamistarpeet ovat jo muuttuneet ja muuttuvat rajustikin. Korkeakoulut haluavat epäilemättä parhaan kykynsä mukaan tukea opiskelijoita kartuttamaan sellaista osaamista, jolle on työmarkkinoilla tarvetta. Kuitenkin, jos resurssit kuluvat selviytymiseen kasvavan opiskelijamäärän kanssa, on energia ja resurssit kehittämistyöhön epäilemättä vähissä.
Entä onko myös syytä hetkeksi pysähtyä pohtimaan miten tutkintojemme nykyvalikoima riittää vastaamaan tarpeisiin? Ja miten varaudumme laajentamiskeskustelun kanssa samanaikaisesti siihen, että näillä näkymin korkeakouluihin hakeutuvat ikäluokat pienevät melko rajustikin 2030-luvulla?
Vastuullinen koulutus- ja osaamispolitiikkaa hakusessa?
Olemme kaikki samassa suonsilmäkkeessä: osaamisesta elävän ja kasvavan Suomen on yksinkertaisesti löydettävä keinot nostaa koulutustasoa. Tilastollista koulutustason nostoa ei voi kuitenkaan tehdä osaamisen kustannuksella, joten homma edellyttää kaikilta tasoilta erittäin vastuullista koulutuspolitiikkaa. Silti tutkintomääränkään kasvattamiseen ei ole toistaiseksi luvassa edes lisäresursseja. Ikävä kyllä tämä vaikuttaa tutkintotehtailulta, jossa korkeakoulujen odotetaan heikentyvillä resursseilla huolehtivan maamme tulevaisuudesta ja vastaamisesta työn murrokseen. Pahimmillaan resurssien jatkuva heikentyminen tarkoittaa, että tutkintomäärää kasvatetaan erityisesti kustannuksiltaan edullisimmilla aloilla, ja niillä, joilla on paljon koulutuskysyntää. Kauppatieteet on tällaisesta hyvä esimerkki. Vastuullisuus on kaukana, jos oletetaan, että näiden alojen opiskelijat ja henkilökunta kantavat vastuun jatkuvasti paisuvasta tutkintovastuusta. Entistä pienemmät resurssit opiskelijaa kohden on myös kohtuuton vaatimus, sillä opiskelijoiden hyvinvointi on jo nyt erittäin huolestuttavasti heikentynyt, kun samalla paineet myös opintoaikojen lyhentymiseen ovat jatkuvia.
Tutkintotehtailu ei nosta Suomen osaamisen tasoa, vaan laskee koulutuksen, tutkimuksen ja osaamisen laatua. Siihen meillä ei todellakaan ole varaa. P.S. Jos aihetta innostaa pohtia vielä laajemmin, niin suosittelen kuuntelemaan Osaamiskomitea-podcastimme jakson juuri tästä teemasta. Lisäksi minut tavoittaa sekä sähköpostitse että puhelimitse että Twitterissä alla olevia yhteystietoja käyttäen. Jatkan mielelläni keskustelua! Aiheesta on julkaistu astetta napakampi mielipidekirjoitus Talouselämän Tebatissa 1.11. julkaistussa numerossa. Teksti on luettavissa vain Talouselämän tilaajille.
Suvi Eriksson
koulutuspolitiikan erityisasiantuntija
puh. 040 848 8935
suvi.eriksson (at) ekonomit.fi
Twitterissä: @SuviEriksson