Kaikki korkeakoulumme ovat maakuntakorkeakouluja − Yhdessä ne ovat Suomen tulevaisuus

Blogi 23.1.2020

Suvi Eriksson Koulutuspolitiikan erityisasiantuntija, Suomen Ekonomit


Koulutus- ja osaamistason nostoon ja uudenlaiseen jatkuvan oppimisen tarjontaan tarvitaan kaikkia korkeakouluja. Myös KARVIn tuore arviointi patistaa niitä entistä tiiviimpään yhteistyöhön. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Jos yksi käsite minun työssäni on jatkuvasti epämääräinen, se on ’maakuntakorkeakoulu’, tai ’maakuntayliopisto’. Toinen tarkoittaa sillä kaikkia muita kuin pääkaupunkiseudun oppilaitoksia ja toinen taas vaikkapa Tampere-Turku-Helsinki -kolmikon ulkopuolisia. Joillekin tuntuu olevan poliittisesti kannattavampaa puhua nimenomaan korostuneesti rinta rottingilla maakuntayliopistoista, toiselle se voi olla totuttu tapa nimittää väheksyvästi ”niitä muita kuin meitä Helsingin huippuja”.

Muistutuksena: Myös Uusimaa on maakunta. Suomessa siis aivan jokainen yliopisto ja ammattikorkeakoulu sijaitsee maakunnassa. 

Suomi kohtaa jo, ja lähitulevaisuudessa lisää, sellaisen luokan osaamishaasteita, ettei ratkaisupuolelle tarvita negatiivista vastakkainasettelua. Ratkaisemiseen tarvitaan aivan jokaista (maakunta)korkeakoulua. Kirjoitin loppuvuodesta Suomen koulutus- ja osaamistason laskusta ja siihen vastaamisesta pitkät pätkät. Tutkintoja pitäisi tahkota lisää, mutta rahapotti ei samassa suhteessa kasva. Samalla pitäisi huolehtia jo työurallaan olevan porukan jatkuvasta oppimisesta työn murroksen ikeessä. Korkeakoululaitos laitetaan todella tiukille!

Hankala yhtälö on sekin, että miten samalla kasvattaa korkeakoululaitoksemme tuotantoa tappiinsa vuoteen 2030 ja samalla kuitenkin varautua nuorisoikäluokkien pienenemiseen jo 2030-luvun aikana? Koulutuspoliittisissa päätöksissä vaikutusketjut ovat kovin kovin pitkiä. Siksi näkymän pitää nyt olla vahvasti jo yli 2030-luvun.

Ratkaisuja!

En usko, että tehtävästä edes voi suoriutua, mikäli emme edelleen muuta myös toimintatapojamme. Ymmärrän, että osaamistarpeet, samoin kuin tutkinto-opintoihin astuvan nuorisoikäluokat ovat erilaisia ja eri kokoisia alueellisesti. Alueellisiakin osaamishaasteita voitaisi mielestäni kuitenkin ratkoa myös muilla ratkaisuilla kuin niillä, joihin olemme tottuneet. Korkeakoulupoliittisissa juhlapuheissa ja julistuksissa on puhuttu yhteistyöstä, työnjaosta ja profiloitumisesta vahvuusalueille niin kauan kuin minun muistini kantaa. Yhteistyö on yleensä positiivinen sana, profiloituminen ja työnjako ennemmin negatiiviskalskeisia, luopumispäätöksinä käsiteltäviä.

Suomen hyvin verorahoitteisessa korkeakoulujärjestelmässä kaikessa on kuitenkin mielestäni oltava kyse yhteistyöstä, kun oikein silmiin katsotaan. Myös profiloituminen vahvuusalueille ja työnjaosta tehtävät päätökset kertovat minulle siitä, että korkeakoulumme kykenevät yhdessä tukemaan Suomen osaamista ja toisaalta samalla tekemään päätöksiä, jotka lisäävät niiden itsensä pärjäämistä erityisesti suhteessa kansainväliseen koulutus- ja tutkimuskenttään.

Jo mainitussa Koulutuksen kansallisen arviointikeskuksen KARVIn uunituoreessa Kauppatieteiden ja liiketalouden korkeakoulutuksen arviointiraportissa todettiin selkeästi ettei toimipisteiden määrää aloilla ole syytä lisätä eikä koulutusta nykyisestään laajentaa. Arvioinnissa patisteltiin vielä panostamaan korkeakoulusektorien väliseen yhteistyöhön, kyllä, siihen kuuluisaan työnjakoon ja omien profiilien vahvistamiseen.

Tänä keväänä käydään sopimusneuvottelut korkeakoulujen ja opetus- ja kulttuuriministeriön välillä. Jos toivomuskaivo kuulee, niin aloitettaisiinko vaikka näiden kannusteista:

  1. Alueellisiin osaamistarpeisiin ja -vajeisiin vastattaisiin yhteisillä/jaetuilla koulutusvastuilla sen sijaan että niitä käynnistetään uusia. Eli, yliopistossa y tai ammattikorkeakoulussa x voidaan tarjota koulutusta toisen yliopiston/ammattikorkeakoulun olemassa olevalla koulutusvastuulla. On syytä pyristellä irti siitä oletuksesta, että asetuksessa määritelty koulutusvastuu ja koulutuksen fyysinen sijainti olisivat keskenään yhteen korkeakouluun (tai maakuntaan) hitsattuja.
  2. Alakohtaisesti ja alojen välillä synnytetään useiden korkeakoulujen yhteisiä osaamiskokonaisuuksia, jotka vastaavat sekä tutkintokoulutuksen tarpeisiin että jatkuvan oppimisen paketeiksi työuran aikaiseen oppimisiin. Erityisen tärkeää olisi synnyttää sellaisia paketteja, joiden avulla toisen alan osaaja pääsee kiinni alan perusteisiin, ja tarvittaessa syventyäkin, ilman pitkän tutkinnon osaamista. Kauppatieteiden osalta voi tässä tietysti olla ylpeyttä täynnä, kun kansallisessa yhteistyössä on syntynyt hieno Liiketoimintaosaamisen verkko-opintokokonaisuus, LITO, jonka osalta 10 yliopiston rehtorit ovat muuten juuri allekirjoittaneet sopimuksen opetusyhteistyön jatkamisesta!

Eli: yhteiset koulutusvastuut, yhteiset tutkinnot, yhteiset moduulit, yhteiset kurssit, avoimempi tarjonta myös muille kuin omille opiskelijoille, ja myös yhteinen koulutusvienti Suomen rajojen ulkopuolelle. Kaikkia näitä ja muutakin jo on, nyt vain lisää vettä myllyyn!

Yhteistyön käytännön ratkaisuilla varaudutaan pidemmällä aikavälillä myös ikäluokkien pienenemiseen ja tottumaamme tutkintokoulutusta napakampien osaamiskokonaisuuksien korostumiseen. Järjestelmää viedään toivoakseni sellaisen dynaamisen kokonaisuuden suuntaan, jossa on vähemmän yksittäisten korkeakoulujen ”miten me itse olemme enemmän kaikkea” -osaoptimointia. Sen sijaan ne kaikki voivat olla nykyistä vahvempia suhteessa globaaliin kenttään.

Maakuntayliopistot ja -ammattikorkeakoulut kautta maan yhdistäköön voimansa, jotta ne kukoistavat ja jotta Suomi kukoistaa!

p.s. Jos se ei jo edellisestä tekstistä muuten rivien välistä välittynyt, olisin erittäin valmis kokonaan luopumaan käsitteistä ’maakuntayliopisto’ ja ’maakuntakorkeakoulu’.